Ensimmäinen etappimme oli Neuschwansteinin linna eli ns. Prinsessa Ruususen linna. Omistan useammankin palapelin, jossa tuo linna näkyy, mutta eiväthän ne tietenkään vedä vertoja sen upeudelle paikan päällä nähtynä. Linnalle päästääkseen täytyi kävellä pitkä ja kiemurainen tie ylös vuorelle; vaihtoehtona olisi ollut myös maksullinen hevoskyyti, mutta kävely luonnon keskellä (ja toki myös rahan säästyminen) vei voiton. Ennen ylös kapuamista kävimme myös katsastamassa lähistöllä olevan Alpensee-järven sekä itse kylän hienoja vanhoja rakennuksia ja huikeita vuoristomaisemia.
Itsensä linnan tienoo kuhisi turisteja, kuten arvata saattaa. Tarjolla olisi ollut maksullinen opastettu kierros linnan sisätiloihin, mutta meille riitti mahdollisuus ihailla rakennusta ulkoa käsin.
Seuraava määränpäämme oli Tegelberg-vuori, jonne nousimme James Bond -tyyppisellä köysiratavaunulla. Vaunumatkat lukeutuvat elämäni pelottavimpiin kokemuksiin, mutta olen silti iloinen, että suostuin lähtemään ylös vuorelle. Sieltä avautuvat maisemat nimittäin olivat uskomattoman kauniita ja saivat minut hetkessä rakastumaan Alppeihin. Pienet vuoristopolut ja jyrkät rinteet läheisine sinertävine vuorineen loivat hämmentävän epätodellisen tunnelman, kun en sellaisia ollut koskaan aiemmin päässyt näkemään. Haluan ehdottomasti päästä Alpeille uudestaan; paluumatkallakin tuijotin niitä niska kenossa auton takaikkunasta niin kauan kuin vuorten ääriviivat vain suinkin näkyivät.
Palattuamme takaisin alas kävimme pienellä "vesiputouksella" ja lähdimme sitten ajelemaan kohti Itävallan rajaa. Olin aiemmin esittänyt vienon pyynnön päästä edes hetkeksi rajan "toiselle puolelle", koska en ollut koskaan ennen Itävallassa käynyt. Rajanylitys sinänsä ei näkynyt juuri missään; maisemat jatkuivat täysin samanlaisina kuin Saksan puolella, ainoastaan tienvarsikyltit muuttuivat keltapohjaisista valkopohjaisiksi ja virallisen rajan tuntumassa oli kyltti, joka ilmoitti toisen maan puolelle saapumisesta. Tämä ei silti estänyt minua intoilemasta siitä, että olin Itävallassa - saati sitten nousemasta autosta kirmailemaan hetkeksi pitkin katua. Ja tottakai sekin hetki piti ikuistaa, kun puhelimeni oli hetken aikaa Itävällan verkossa.
Paluumatkalle lähdimme auringon laskiessa ja Stuttgartiin saavuimme jälleen kerran puolenyön jälkeen.
Wau, oikein ikävä tulee noihin maisemiin! Ollaan samoissa jalanjäljissä kuljettu :D
VastaaPoistaJa muuten ihana toi linnut kaiteella-kuva!